Uusi C.I.B, FI & EE MVA!

Kävimme Tallinnassa kansainvälisessä koiranäyttelyssä Minin kanssa, jonka poloisen parran pikkusisko oli trimmannut aika erikoiseen muotoon. Mikä nolointa, tuomarit luulivat että minä itse olin katsonut parhaaksi muotoilla hänen pärstänsä noin – siis nyrhiä huulia myöten pinseriksi.

Vaikka molempina päivinä tuomarit kovistelivat sitä miten pieneltä hänen päänsä näyttää parran puutteessaan, he näkivät tyttösemme vahvuudet. Eva Liljekvist Borgin kehästä PN2, vara-CACIB > CACIB ja SERT jolla tuloksella Suomen ja Eestin muotovalio. Sunnuntaina Ozan Belkisin tuomaroimana meidän Mini oli PN1, CACIB, VSP ja tällä tuloksella kansainvälinen muotovalio! Näin ollen meidän “outo pieni koira” tituleerataan jatkossa C.I.B FI & EE MVA, EE JMVA, EEJV-21, TLNJV-21, TLNV-21 XTRAVASCHNAUZA WYSIWYG.

Miniä on näyttelytetty koronan ja muiden kiireiden takia todella vähän, se osallistui vain seitsemään CACIB-näyttelyyn ja niillä sai kasaan C.I.B-titteliin vaadittavat tulokset. Ihan silkkaa huutonaurua sen näyttelyttäminen ei silti ole ollut, kiitos Pirjo-siskon jonka lempipuuhaa on repiä puolisiskonsa turpajouhia. On ollut hienoa, että tuomarit ovat kuitenkin osanneet arvostella muutakin kuin parran pituutta – Mini on saanut hienoa palautetta varsinkin ihanista liikkeistään ja kompaktiudestaan monipuolisesti eri tuomareilta, aina kasvattajatuomareita myöden.

Nyt jäämme pohtimaan olisiko seuraavana vuorossa pennut vai mitä tehdään. Mini on joka tapauksessa perheemme ihana Outo Pieni Koira.

Pentukuulumisia

Meillä on vihdoin kaikki hyvin ja eletään normaalia pentuarkea. Mooses kävelee omin jaloin ja on ihan normaali pentu, ja elämä rullailee tasaiseen pentutahtiin. Pian saamme vihdoin ensimmäiset vieraat pennuille (siirsimme kaikkea Mooseksen kuntoutuksen takia) ja pennut varmasti vieraista ilahtuvatkin – siinä määrin ovat ahnasta sakkia sylittämiselle <3

Eka “metsälenkki”

Pennut pääsivät ensimmäistä kertaa terassialuetta pidemmälle “metsälenkille” eli meidän pihalle pyörimään. Kaikki oli ihmeellistä, mutta kaikki olivat tosi reippaita.

Täällä ollaan

Ensinnäkin, tässä on tämä porukka – kolme Ipun A-pentua oikealla ja seitsemän Nachon pentua vasemmalla. Meidän viimeisin “potilas”, on neljäs vasemmalta, olkoonkin että hän on nyt alkanut oppimaan todella hyvin peräpään hallintaa. Me nyt vaan jatketaan fysioterapiaa.

Pennut ovat ihania ja hienoja, ja nyt kun Mooses (hän saa hydroterapiaa ja on vedenjakaja joten sai melko, saisinko, raamatullisen työnimen) alkaa petraantua, odotamme kovasti voisiko kuudes pentuviikko vihdoin olla normaali pentuviikko. Tänään oli taas matolääke, pieni trimmaus kaikille ja kynsienleikkuu – ihan kuin missä tahansa pentukodissa. Trimmin myötähän he näyttävät rotukoiran pennuilta 🙂

Alan hiljalleen palailla takaisin päin kirjeenvaihtoihin. Kiitos teille kaikille jotka ette ole flipanneet vaan osoittaneet ymmärrystä tässä hyvin työläässä tilanteessa. Me jatketaan Mooseksen fysiotreenien kanssa siten että mieheni on päävastuussa niistä ja minä treenaan ihan normaalia pöytä- ja käsittelykäytöstä kaikkien muiden kanssa.

Laari täyteen sitä itteään.

Mä en ole koskaan menettänyt yli viikon ikäistä pentua, mutta tänä keväänä niitä on mennyt hitaasti hiipuen kolme aiemmin.

Nyt me tajuttiin, että toisessa pentueessa yksi Nachon pentu käyttää yhtäkkiä takapäätä melko olemattomasti, vaikka se on jo viisi viikkoa. Minusta se vaikuttaa ns. uimarilta vaikka en ole sellaista koskaan elämässäni nähnyt, mutta tämä ikä jolloin asia ilmentyy on vaan outo. Se tykkää levittää raajat eikä halua ottaa niitä normaalisti alleen kuten kaikki muut. Me ollaan nyt alettu sitä fysioterapioimaan sekä jumpalla että uinnilla. Näin tehdään kunnes saadaan päätettyä onko tässä mitään järkeä.

En ole vielä varma mikä tässä on järkevä tapa jatkaa, mutta pohdimme asiaa kokeneempien kanssa.

Surua lisää ja vähän iloakin

No niin. Ensinnäkin on todettava, että lupaamaani pentublogia sellaisenaan ei tullut. Miksi? Koska parin viikon iässä Ipun pennuista vielä kaksi alkoi taantumaan voimakkaasti. Olimme niitä jo menossa lopetuttamaan, mutta eläinlääkärin rohkaisun pohjalta yritettiin vielä tukihoitoa. Meille se käytännössä tarkoitti ympäri vuorokauden parin tunnin välein nostelua emän nisälle (koska muut pennut olivat niin paljon vahvempia), pentujen ihonalaista nesteyttämistä ja tietenkin sekä huolta että toivoa. Aikamme tätä yritettiin, kunnes tulimme tulokseen ettemme voi jatkaa – pelko siitä että joku saa kehityshäiriöisen pennun oli sen verran voimakas ja toisaalta oli hyvin epävarmaa millaista elämää – jos ollenkaan – heille olisi tiedossa. Pennut siis vastikään jouduttiin lopetuttamaan ja sekin oli tietenkin hyvin raskasta.

Toisaalta, loput pennut ovat voineet koko ajan suunnattoman hyvin ja kun viime yönä saimme vihdoin yli parin tunnin unet – tässä he nyt ovat! On ollut hyvin lohduttavaa nyt pallutella ja nauttia pennuista, kun kaikilla on kaikki hyvin.

Xtravaschnauza Z-pentueen vahvuudessa on siis nyt yksi poika ja kuusi tyttöä, ja A(2)-pentueessa kaksi poikaa ja yksi tyttö.

Loppuja pentuja hoitaessa ollaan jo ehditty syödä ekat matolääkkeet ja kiinteät ruoat. Ja voi hyvää päivää miten he imuroivatkaan ensimmäisen liha-ateriansa!